Ahti Liedes Neuvostoliitossa
Teksti Kustaa Hulkko
Ahti Liedes tuli ylioppilaaksi Oulun lyseosta vuonna 1930. Hän ompelutti ylioppilaslakkiinsa punaisen vuorin vakaumuksensa symboliksi. Kuva Leonid Laakson perhealbumista. |
Mikä oli Vili Bergmanin rooli Stalinin terrorin aikana?
Ahti Liedes loikkasi Neuvostoliittoon vuonna 1934, muutti nimensä Vili Bergmaniksi ja meni heti Kommunistisen nuorisointernationaalin palvelukseen. Ensin hän toimi harjoittelijana, sitten Suomen-asiain esittelijänä.
Hänet erotettiin Moskovassa vuonna 1940 Suomen kommunistisen puolueen SKP:n jäsenyydestä. Miksi Moskovassa? Siksi, että siellä työskenteli SKP:n niinsanottu ulkomaanbyroo.
Mitä tällä välin oli tapahtunut? Millä perusteilla aatteellista intoa pursuava vallankumouksellinen voitiin erottaa puolueesta?
Ennen kuin tähän kysymykseen ryhdytään etsimään vastausta, on syytä muistuttaa mieleen muutamia piirteitä SKP:n historiasta. SKP perustettiin Moskovassa vuonna 1918. Komintern taas perustettiin vuonna 1919 edistämään maailmanvallankumousta, ja SKP liittyi heti kommunistien kansainvälisen kattojärjestön jäseneksi. Komintern paimensi lännen kommunistisia puolueita, nuorisointernationaali – Bergmanin työnantaja – nuorkommunisteja.
Suomessa SKP:sta tuli laillinen puolue vasta vuonna 1944. Siihen asti puoluetta johdettiin suurelta osin Moskovasta. Väliaikana se toimi Suomessa eri peitejärjestöjen kautta.
1930-luvulla kommunistien toiminta lähes halvaantui toisaalta ulkoparlamentaarisen Lapuan liikkeen painostuksen alla, toisaalta eduskunnassa hyväksytyn lainsäädännön takia. Esimerkiksi Ahti Liedeksen isä Jaakko Liedes joutui vankilaan poliittisen toimintansa vuoksi. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Ahti itse hakeutui Neuvostoliittoon. Ensinnäkin Suomessa kommunistin oli vaikea toimia, toisaalta Ahti oli jo nuorena päättänyt ryhtyä ammattivallankumoukselliseksi.
Suo siellä, vetelä täällä
Myös Neuvostoliitossa, työläisten paratiisissa, suomalaiskommunistien elo kävi vähitellen raskaaksi. Syy oli Stalinin terrori, jonka aikana SKP:n neuvostoliittolainen haara lakkasi itse asiassa olemasta omana organisaationaan. Suomalaisia kommunisteja ammuttiin nationalisteina ja luokkavihollisina.
Terrorin rajuimmat vaiheet koettiin vuosina 1937–38. Stalin likvidoi toki massiivisesti muitakin kuin suomalaisia. Joukossa oli myös johtavia venäläisiä kommunisteja, muun muassa tunnettu teoreetikko Buharin ja marsalkka Tuhatshevski.
Kesällä 1937 NKVD – KGB-nimisen turvallisuuspoliisin edeltäjä – aloitti tehokkaat suomalaiskommunistien vainot. Ilmeisesti Stalin apureineen pyrki eliminoimaan SKP:n. On arvioitu, että 1930-luvun puolivälissä Neuvostoliitossa toimi poliittisissa johtotehtävissä parisataa suomalaista. Vuonna 1939 heitä oli jäljellä enää kourallinen.
Mitä kuului Vili Bergmanille tässä vaiheessa? Hänen elämänsä ja toimintansa koko kuvaa ei ole selvitetty näiltä vuosilta. Ilmeisesti kysymyksessä oli samanlainen olemassaolon taistelu kuin useimmilla muillakin suomalaisilla.
Suomalainen historiankirjoitus on nostanut Bergmanin toiminnasta esiin vain yhden juonteen. Nuorisointernationaalin sisäisessä kontrollissa kesällä 1937 Bergman ilmiannettiin moraalisista rikkomuksista. Väitettiin muun muassa, että hän olisi tapaillut prostituoituja. Nyt syytös voi kuulostaa huvittavalta, mutta sitä se ei ollut tuolloin. Periaatteessa kommunistit olivat puritaaneja. Bergmanin oli pakko puolustautua.
Kimmo Rentolan tulkinta
Turun yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola tulkitsi väitöskirjassaan “Kenen joukoissa seisot?” Moskovan ja SKP:n arkistolähteitä niin, että Bergman vastasi syytöksiin vastakantelulla, joka sisälsi 11 suomalaista nimeä. Perusteet olivat samanlaisia kuin Bergmania itseään kohtaan: moraalisia.
Rentolan mukaan koko ilmiantojen, vastailmiantojen ja tunnustusten sarja oli SKP:lle sikäli kohtalokas, että sen jälkeen puolueelta riistettiin mahdollisuus pestä itsenäisesti oma likapyykkinsä. Tässä suhteessa valta siirtyi Kominternille ja NKVD:lle. Ja tähän Stalin juuri tähtäsi terrorillaan: kaikkien kansallisten sisäpiirien hävittämiseen.
Prosessin tuloksena Bergman erotettiin syyskuussa 1937 työstään Kommunistisessa nuorisointernationaalissa. Hän joutui Moskovan leipätrustiin ekonomin hommiin.
Mutta Rentolan mukaan poispotkittu ei suinkaan vaiennut. Vuotta myöhemmin hän vaati reippaasti työpaikkaansa takaisin SKP:n johdolta. Kun SKP:n johtaja Otto Ville Kuusinen (1881-1964) ja hänen harvalukuiset Stalinin puhdistuksesta henkiin jääneet toverinsa eivät olleet suostuvaisia, Bergman kirjoitti heistä kantelukirjeen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP(b):n keskuskomitealle. Se ei tehonnut, päinvastoin Kuusinen eteni urallaan. Hän sai Stalinilta erityistehtävän, kun hänet nostettiin joulukuussa 1939 Terijoen nukkehallituksen johtoon.
Pian sen jälkeen tuli Kuusisen vastaisku. Hänen ystävänsä, Kominternin bulgarialainen pääsihteeri Georgi Dimitrov ilmiantoi Bergmanin NKVD:n pahamaineiselle johtajalle Lavrenti Berijalle. NKVD ei kuitenkaan toteuttanut Dimitrovin selvää likvidointitoimeksiantoa, vaan Bergman jäi henkiin, ja eli, kuten nyt tiedämme, vielä noin 66 vuotta.
Näin puhuvat siis Moskovan ja SKP:n arkistot Rentolan mukaan. Tutkija arvioi, että ellei Bergman ollut suorastaan NKVD:n mies, hän vähintään nautti jonkun korkean neuvostotahon suojelusta.
Ahdin ja hänen vaimonsa Sallin perheessä urheiltiin aina. Kuvassa myös Leonid-poika ja Marja-tytär. Kuva Leonid Laakson perhealbumista. |
Leonid Laakson tulkinta
Leonid Laakso syntyi vuonna 1946. Hänen sukunimensä ei siis ole Liedes eikä Bergman. Miksei? Se johtuu siitä, että hänen äitinsä Salli ei halunnut ottaa itselleen eikä lapsilleen keksittyä nimeä. Neuvostoliiton lakien mukaan oli mahdollista, että puolisoilla oli eri sukunimet, joten hän säilytti tyttönimensä Laakson, josta tuli myös lasten – Viljan, Leon, Leonidin ja Marjan – nimi. Vilja ja Leo ovat jo kuolleet, Leo muuten kaksivuotiaana evakkoreissulla Alma-Atassa. Leonid elää Askolassa, Marja taas Moskovassa.
Mutta mitä Leonid Laakso ajattelee isänsä vaiheista? Hyväksyykö hän suomalaistutkijoiden tulkinnat isästään?
Ei tietenkään ole yllättävää, että hän ei hyväksy. Mutta erimielisyyttä ei voi kuitata vain sillä, että hän on isänsä poika. Hän on myös tehnyt itsenäistä selvitystyötä samoista asioista ja perustaa kantansa siihen.
Otetaan esimerkiksi Bergmanin suhde Kuusiseen. Dosentti Hannu Rautkallio on tulkinnut, että Liedes olisi vuonna 1937 toiminut yhteisymmärryksessä Kuusisen kanssa.
Leonidin arvio on jyrkän vastakkainen. Hänen mukaansa Kuusinen oli lähinnä Bergmanin vihamies. Leonid liittää sen ennen kaikkea Bergmanin Suomea koskeneeseen tilannearvioon talvisodan alla. Bergmanin näkemys poikkesi silloin jyrkästi Kuusisen ylioptimistisesta ennusteesta, jonka tarkoitus saattoi olla Stalinin liehittely.
“Siitä syntyi ristiriita, kun joku nuori suomalainen nuorisoliittolainen puhui siitä, että Suomen asiat kehittyvät eri tavalla, kuin toiset näkivät.”
Leonidin mukaan Kuusinen ei ollut tottunut tällaiseen oppositioasenteeseen. Hänelle syntyi tarve poistaa nuori kriitikko pelistä.
“On mielenkiintoista, että talvisodan jälkeen pidettiin jälkipyykki. Siinä isää syytettiin A:sta Ö:hön sillä seurauksella, että hänet erotettiin myös SKP:sta.”
Kuinka kupletti lauletaan?
Tarina siitä, kuinka Leonid päätyi arvioonsa, on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin hänen johtopäätöksensä.
1990-luvun alkupuolella Rentolan ja Rautkallion kirjojen ilmestyttyä Leonid kysyi isältään, mitä todella oli tapahtunut. “Miten tämä kupletti pitäisi oikeastaan laulaa? Hän ei millään suostunut sanomaan mitään. Hän sanoi: ‘minä pelkään, minä pelkään teidän puolesta’.”
Leonid oli kysynyt, mitä isä pelkäsi. ‘No, kun me silloin allekirjoitimme sellaiset paperit, että me emme kenellekään mistään kerro.’
“Pelko läheisten puolesta, se oli ilmeisesti hänellä mukana koko elämänsä.”
Leonid jatkoi taivutteluaan. “Sanoin että loppujen lopulta sinä kuolet, ja me saamme sitä kivilastia sinun puolestasi vetää koko elämän. Eikö ole parempi, että sinä kerrot, miten sinä näet nämä asiat. Tämä häneen loppujen lopulta vaikutti, ja hän alkoi kerätä aineistoa, kuten kaikki vanhat ihmiset, oikein perinpohjaisesti.”
Ahti Liedes seurasi loppuun asti tarkkaan radiosta Suomen kuulumisia. Kuva Leonid Laakson perhealbumista. |
Leonid alkoi itsekin tutkia isänsä historiaa. Hän tapasi näissä merkeissä SKP:n entisen valistussihteerin Oiva Björkbackan. Björkbacka kertoi hänelle, että hän oli käynyt 1980-luvun lopulla KU:n päätoimittajan Erkki Kauppila kanssa tutkimassa Moskovassa SKP:n asiapapereita, jotka oli tarkoitus tuoda arkistoitavaksi Suomeen. “He törmäsivät isäni asiapapereihin, ja ymmärsivät, että ne oli laitettu heille tahallaan, sillä ne eivät olleet SKP:n vaan Kominternin papereita, toisen arkiston papereita. Näitä heille yritettiin ujuttaa. He eivät ottaneet niitä siihen mukaan, eivätkä edes ottaneet mainittavaksi, sen takia että he ymmärsivät, että ne eivät kuulu tähän, ja että se on annettu heille tahallaan.”
Niinpä Leonid päätti kysyä Kimmo Rentolalta, mihin dokumentteihin tämä perusti johtopäätöksensä Bergmanin roolista. Rentola vastasi keväällä 2002 lähettämällä Kominternin paperin, jossa oli leima “salainen” ja Dimitrovin allekirjoitus. Se oli päivätty 15.8.1940 ja siinä Bergman leimattiin samanlaiseksi petturiksi kuin Arvo “Poika” Tuominen (1894–1981), SKP:n entinen pääsihteeri, joka oli toiminut Tukholmassa vuodesta 1937 lähtien ja irtaantunut puolueesta talvisodan aikana. Siksi Kominternin toimeenpaneva komitea suositteli hänen irtisanomistaan SKP:sta.
“Olin iloinen että sain tutustua tähän paperiin. Suomalaiset historioitsijat eivät olleet maininneet, että isää syytettiin siinä myös yhteistyöstä Supon [tuolloin Etsivän keskuspoliisin] kanssa, ja että hän oli ilmiantanut suomalaisia kommunisteja täällä Suomessa viranomaisille.”
Leonidin mielestä tämä oli erittäin tärkeää, koska Rentolan ja Rautkallion kirjoissa Bergmanista oli tehty lähinnä playboy. Kirjoittajat eivät olleet toistaneet väitettä, jonka mukaan hän olisi myös vasikoinut Suomessa puoluetovereitaan.
Leonidin mukaan tämä seikka ei tullut esiin, koska tutkijat olivat noudattaneet tässä moskovalaisen arkiston asettamia rajoituksia aineiston käytölle. “Minä olin itsekin allekirjoittanut lupauksen, jonka mukaan en julkaise mitään ilman arkiston lupaa.”
“Kysymysmerkkejä aina jää. Mutta jos asiapaperista säännöllisesti otetaan ulos vain määrättyjä kappaleita ja niiden pohjalta tehdään pitkälle meneviä päätelmiä, niin minusta se on väärin.”
Miksi väite kommunistitoverien ilmiantamisesta Suomessa on sitten niin tärkeä Leonidille? Eikö se ole vielä raskauttavampi kuin lausunnot hurvittelusta?
Leonidin mielestä juuri tämä dokumentin kohta paljastaa “kupletin juonen”. Hän arvioi, että uskomattomuudessaan väite osoittaa, että kysymys oli vain yhdestä näytösoikeudenkäynnistä monien samanlaisten joukossa.
Leonid SKP:n “hajottajana”
Suomalaisten historioitsijoiden kirjat ilmestyivät 1990-luvun puolivälissä. Leonid oli kuitenkin saanut tuta jo sitä ennen, että hänen isänsä oli joissakin piireissä persona non grata. Se tapahtui hänen johtaessaan 1980-luvulla neuvostoliittolaisen APN-uutistoimiston Helsingin-toimistoa. APN painatti silloin Sputnik-lehteä viidellä kielellä. Painotyöt teki silloinen Sanomaprint – nykyinen Sanoma Magazines – mutta lehdet liimattiin Kursiivissa, taistolaisten painotalossa. Kursiivi myös laskutti APN:ää koko painoprosessista. Se sai rahat kolme kuukautta ennen, kuin lehti ilmestyi, ja maksoi sitten aikanaan edelleen Sanomaprintin osuuden.
“Lehti myöhästeli säännöllisesti ja sen laatu heikkeni koko ajan.” Leonidin mukaan syy oli se, että Kursiivi teki huonoa jälkeä. Sputnik tuppasi hajoamaan irtolehdiksi lukijan käsissä. Esimiehet painostivat häntä: miksei hän valvo laatua?
Hän laati ehdotuksen, jonka mukaan rahat oli maksettava suoraan Sanomaprintille eikä Kursiiville. Muuten APN ei saisi otetta Kursiivin työn laadusta. Leonid lähetti esityksensä diplomaattipostissa niille, joille asia kuului.
Moskovassa Leonidin ideasta syntyi aikamoinen metakka. Kun hän meni Moskovaan lomalle, hänet kutsuttiin heti keskuskomiteaan antamaan meriselitystä. “Menin seuraavana päivänä NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston varajohtajan Vitali Shaposhnikovin luokse. Hän oli erittäin arvovaltainen henkilö, tuommoinen jyrkkä mies, aina oikein olevinaan: ‘Mikä se asia Sputnikin kanssa, kertokaa nyt!’"
Leonid selitti asian. “Shaposhnikov nyökkäsi, kaiveli hampaitaan ja sanoi: ‘Ettei teillä olekaan mitään aikomusta hajottaa SKP:tä.’ Meinasin pyörtyä. Minä sanoin, että kyllä kai ne itse hajoavat ilman minuakin.”
Toisella kertaa Moskovassa Leonid kutsuttiin taas NKP:n kansainväliselle osastolle. Siellä hänet vastaanotti V.G.Fjodorov, tunnettu Suomen-asioiden takapiru. Fjodorovilla oli työhuoneensa edessä tuulikaappi, joka oli täynnä mappeja. Ne sisälsivät SKP:n arkiston. “Keskustelun lopussa hän sanoi: ‘Tässä on välillä hyvää aikaa, minä vähän selailen, löysin sieltä [arkistosta] sellaisia papereita, että sinun isäsi oli mukana noissa ilmiannoissa ja repressioissa [sortotoimissa] Karjalassa. Katso, sellainen voi tulla, älä ihmettele, esiin.”
Leonid lähti ihmeissään takaisin Suomeen. Täällä hän tapasi diplomaatti Albert Akulovin, joka oli Suomi-ekspertti. Leonid kertoi, että hän koki tulleensa painostetuksi, ja pyysi Akulovia selvittämään asiaa.
“Kului noin kolme kuukautta ja Akulov soitti minulle. ‘Minä lähetin KGB:n arkistoihin kyselyn: ei sinun isästäsi ole siellä mitään sellaista failia, että hän olisi mikään meidän agenttimme.”
Leonid kertoo, että myöhemmin hän sai tietää, missä jahti häntä vastaan oli organisoitu. Sylttytehdas oli NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osasto, jossa pääjuonittelijana oli aina sama mies: Fjodorov.
APN:n Suomen-johtajaa syytettiin siitä, että hän vaaransi SKP:n yhtenäisyyttä vaikeuttamalla vähemmistöryhmän kustannustoiminnasta riippuvaista taloutta.
Tätä taustaa vasten Leonid ymmärsi, miksi 1990-luvulla hänen isästään ilmaantui negatiivisia väitteitä. “Kysymys ei ollut siitä, että haluttiin nolata minun isäni, vaan että minäkin saisin leiman hänestä. No, tietysti omena ei lennä pitkälle omenapuusta, mutta Stalinkin sanoi, että periaatteessa poika ei vastaa isän teoista.”
Leonid muistuttaa, että venäläisellä puolella vaikuttavat edelleen samat naamat. Kun Moskovassa pidettiin keväällä 2006 UKK-muistoseminaari, paikalla oli muun muassa Fjodorov. “Että ne keittää sitä velliä vieläkin!”
Hiljainen hetki Ahti Liedeksen haudalla Iin Kruununsaaressa. Leonid Laakso on kuvassa neljäs vasemmalta. Hänen rinnallaan Marja-sisko ja kahdeksanvuotias tyttärentytär Valentina; tämän vieressä Leonidin poika Vitali. Kuva Hannu Lindroos. |
Nopeaa toimintaa Moskovassa
Kun isä kuoli helmikuussa 2006, Leonid päätti toimia heti. Siihen oli hyvä syy.
“Muistan kun punajohtaja Toivo Antikaisen leski – en tiedä oliko virallinen, no, Moskovan suomalaiset tiesivät, että se oli Antikaisen leski – kuoli, niin samalla hetkellä asunnolle tuli Stefan Smirnov, nyt jo edesmennyt Fjodorovin kollega kansainväliseltä osastolta, toi surunvalittelun ja otti seuralaisineen mukaansa kirjoituspöydän laatikot kaikkien asiapapereiden kanssa, lastasi ne autoon ja lähti pois”, Leonid kertoo.
“Tämän minä tiedän sillä perusteella, että minä olin silloin nuori, Meillä oli vasta perhe perustettu; meillä ei ollut paljon mööpeleitä, niin minä sain sen pöydän.” Leonidin mukaan pöytä oli iso, hieno tammipöytä, joka oli päällystetty vihreällä veralla. Valitettavasti laatikot puuttuivat.
Hän sai laatikot takaisin – tietysti tyhjinä – vasta kolmen kuukauden aktiivisen soittelun jälkeen.
“Ajattelin, että kun isä kuolee, niin täytyy hakea nopeasti ne paperit pois. Kun viimeksi tavattiin viime vuoden lokakuussa, niin osan papereista sain jo silloin häneltä. Hän sanoi, että sinä tiedät sitten paremmin mitä niille tehdä.”
Villiruusun muistolle. Ahti Liedeksen muistotilaisuudessa ”Yksi ruusu on kasvanut laaksossa” laulettiin kahteenkin kertaan. Kuva Hannu Lindroos. |
”Täytyy se palapeli koota”
Miten Leonid aikoo papereita käyttää? Tekeekö hän kirjan, isänsä elämäkerran? Hän ei vielä tiedä.
“Minusta tärkeintä olisi koota aineisto, ja joku kynänikkari voi sitten hyödyntää sitten sitä.”
Leonid muistuttaa, että Liedeksen suvun vaiheet on tavattu tallentaa aikakirjoihin jo vuodesta 1563 lähtien. Suvun kantaisä oli muuten Iin ensimmäinen pappi.
“Täytyy se palapeli koota”, hän sanoo isänsä tarinasta.
Oikaisu: Suomen Kuvalehden (31/2006) sivulla 50 kerrotaan, että Vili Bergman erotettiin SKP:sta jo vuonna 1937. Oikea vuosiluku on 1940, kuten mainitaan myös hänen elämäkertatiedoissaan sivulla 51. Vuonna 1937 hänet erotettiin Kommunistisesta nuorisointernationaalista.
Päälähteet: Leonid Laakson haastattelu 8.6.2006; Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, WSOY 1994; Hannu Rautkallio: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, WSOY 1995.
Lue Villiruusun kotiinpaluu SK:sta 31/2006.
Takaisin
